Etsi

Paul Lindroos

Psykologi & psykoterapeutti

Kirjoittaja

paullindroos

Yleistynyt ahdistuneisuus

Yleistyneelle ahdistuneisuudelle on ominaista se, että ahdistuneisuus on pitkäaikaista eikä se rajoitu tiettyihin tilanteisiin. Voidaan ajatella, että se on omalla tavallaan vapaasti ajelehtivaa, ei tilannesidonnaista. Tyypillistä on jatkuva murehtiminen eri asioiden suhteen. Murehtiminen suuntautuu usein tulevaan ja siihen, mikä kaikki voi mahdollisesti mennä pieleen.

Yleistynyt ahdistuneisuus esiintyy harvoin omana häiriönään, vaan kolme neljästä kärsii samanaikaisesti jostakin toisesta mieliala- tai ahdistuneisuushäiriöstä. Lähes 90 prosentilla yleistyneestä ahdistuneisuudesta kärsivillä on jossain vaiheessa elämää myös jokin muu psykiatrinen häiriö.

Häiriölle ominainen ajattelutapa on, että maailma nähdään uhkaavana paikkana. Aiemmin mainittu murehtiminen ja sen vatvominen, mikä kaikki voi mennä pieleen on hyvin keskeinen osa häiriötä. Murehtimista luonnehtii se, että ihminen ajattelee verbaalisesti hyvin aktiivisesti. Samaan aikaan hetkessä oleminen niiden tunteiden kanssa jotka siinä herää, on vähäistä. Murehtiminen siis mahdollistaa nykyhetken ja siinä olevien tunteiden välttelyn. Tämä myös ylläpitää ongelmaa pitkällä tähtäimellä.

Kuten kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa yleensä, myös tämän häiriön hoidossa tärkeä on erottaa ja ymmärtää ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisen yhteys. Voidaan ajatella tilanne, jossa herää ajatus siitä, että on saanut jonkun tarttuvan taudin. Kun asiaa alkaa pyörittelemään mielessään, niin tunteet jotka heräävät ovat todennäköisesti pelko, ahdistus ja häpeä. Käyttäytymisen tasolla ihminen alkaa luultavimmin todistamaan uskomustaan vääräksi, esimerkiksi käymällä lääkärissä tai erilaisissa laboratoriokokeissa. Pelko hellittää, kun alan asiantuntija kertoo, ettei hätää ole. Kunnes samankaltainen ajatus tulee mieleen seuraavan kerran…

Me kaikki murehdimme asioita jossain määrin, mutta kun murehtiminen alkaa haittaamaan elämää tai vaikeuttamaan ihmissuhteita, on aika tehdä jotakin asialle. On tärkeä oppia huomaamaan ja tunnistamaan oma murehtimisensa, mitkä tekijät sen käynnistävät ja millainen oma murehtimisprosessi on. Ajan myötä voi lähteä tekemään pieniä kokeiluja, vaikkapa nimeämällä murehtimisajatuksensa. Kun huomaa murehtivansa (esim. tarttuvan taudin osalta), sitä voi todeta mielessään hiljaa itselleen, että ”tässä nämä minun murehtimisajatukseni taas ovat”. Niistä ei tarvitse pyrkiä eroon tai muutenkaan pyrkiä ”hallitsemaan” niitä. Niiden tiedostaminen ja tunnistaminen sekä nimeäminen riittää alkuun hyvin.

Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa pyritään lisäämään joustavuutta ja epävarmuuden sietokykyä. Erityisesti yleistyneen ahdistuneisuuden osalta toleranssin lisääminen on aivan keskeinen osa hoitoa. On lohdullista tietää, että tämänkin häiriön hoitoon on tarjolla apua.

Stressihuuto

Blogini päivittely on ollut suhteellisen hidasta kevään aikana. Kevät tuuppaa olemaan aika kiireistä aikaa töiden suhteen, syksy on perinteisesti ollut hiljaisempi. Katsotaan josko saisin itseäni niskasta kiinni kesän jälkeen ja saisin blogia päiviteltyä hieman useammin.

Mutta sitten asiaan. Reilu viikko sitten Helsingin Sanomissa kerrottiin kahden psykologin kehittämästä menetelmästä, jossa stressiä lievitettiin muun muassa huutamalla ja nyrkkeilemällä metsässä. Kirjoitin vastineen jutulle mielipideosastolle ja kävin sähköpostitse keskustelua toisen jutussa mainitun psykologin kanssa. En keskustelunkaan jälkeen ymmärtänyt mille tieteelliselle näytölle menetelmän ajatellaan perustuvan.

Tunteiden ”purkaminen” ja paineiden ”päästäminen” elää sitkeästi puheessamme. Ajatukset siitä, että keräisimme tunteita sisällemme joita sitten toisinaan pitää päästellä ilmoille on ilmeisen vanha. Ilmiöstä käytetään usein termiä katarsis ja siiheen liittyy yleisimmin se, että jossakin tilanteessa padotut tuntemukset päästetään myöhemmin ilmaan. Katarsista ei tule sekoittaa siihen, että ihminen ilmaisee tuntemuksensa siinä tilanteessa kun ne heräävät.

Tutkimustulokset aiheen ympärillä ovat kuitenkin selkeät. Katarsis ei ole ainoastaan tutkimusnäytön pohjalta turhaa ja hyödytöntä, vaan pitkässä juoksussa myös haitallista. Lewis ja Bucher (1992) ovat ansiokkaasti käyneet läpi tutkimusnäyttöä katarsiksen ympärillä ja todenneet, etteivät he löytäneet mitään näyttöä siitä, että tunteiden ”purkamisesta” katarsiksen keinoin olisi jotakin hyötyä. Lewis ja Bucher toivat esiin neljä keskeistä asiaa siitä, miksi näin on.

  1. Katarsis ei auta henkilöä toimimaan asianmukaisesti niissä tilanteissa, jotka herättävät hänessä vaikeita tunteita.
  2. Tutkimusnäytön pohjalta aggression ja vihan ilmaiseminen itse asiassa lisää aggressiota ja vihaa, ei vähennä sitä.
  3. Tunteiden ”purkaminen” asettaa ihmisen avuttomaan asemaan, jossa hän ei ole aktiivinen toimija omassa elämässään vaan pikemminkin sivustakatsoja.
  4. Harjoiteltaessa aggression ilmaisemista ihminen harjoittelee vuorovaikutustaitoja jotka eivät ole rakentavia eikä hän opi ilmaisemaan ajatuksiaan ja tunteitaan muille rakentavasti ja vastavuoroisesti.

Monelle voi tulla yllätyksenä, ettei vihan ”purkaminen” vähennä vihaa. Useimmillahan on omakohtaisia kokemuksia siitä, että aggression ilmaiseminen helpottaa. Ja niinhän se tekeekin, lyhyellä aikavälillä. Kun ihminen on aggressiivisessa tilassa, tähän liittyy kohonnut fysiologinen reaktiivisuus. Elimistö käy ikään kuin ylikierroksilla. Aggressiivisella käyttäytymisellä on se vaikutus, että edellä mainittu reaktiivisuus vähenee. Tämä toimii palkintona, joka pitkällä aikavälillä lisää sen todennäköisyyttä, että ihminen käyttäytyy aggressiivisesti ollessaan vihainen.

Aggressiivisella käyttäytymisellä on tietty vaikutuksensa ihmissuhteisiin, mutta sillä on myös fyysisiä terveysvaikutuksia. Erityisesti sydän- ja verisuonitautien osalta vihaisuus on yksi riskitekijä.

Mutta mitä tilalle, jos huutaminen ja tunteiden ”purkaminen” ei kerran auta? Lewis ja Bucher suosittelevat psykoterapiakontekstiin kolme eri osa-aluetta joita tulisi harjoitella.

  1. Positiivisten asenteiden oppiminen muita kohtaan. Ottaen huomioon, ettei myötätuntosuuntautuneisuus ollut vielä sellaisessa arvossa kuin se on tänään, niin Lewis ja Buchart ovat olleet jopa aikaansa edellä. Ajatuksena tässä on se, että kun ihminen kokee vähemmän frustraatiota vastavuoroisissa suhteissaan, hänellä on vähemmän syitä olla vihainen.
  2. Tilanteessa toiminen niiden tunteiden pohjalta jotka heräävät. Tällä ei tarkoiteta sitä, että ihmisen tulisi raivota silloin kun raivon tunteet heräävät vaan sitä, että hän oppisi toimimaan rakentavasti ottaen huomioon muiden näkökulmat ja ajatukset tilanteessa, unohtamatta toki omiaan.
  3. Opetellaan toimimaan ilman vihaa, ei-destruktiivisesti ihmissuhteissa.

Melkoinen lista. Kaikki kuulostaa erinomaisen järkevältä ja samalla hyvin hankalalta. Helppoa tietä ei tässä taida olla vaikka olisikin houkuttelevaa esittää, että huutelemalla kaikki helpottaa.

 

Oppimisen psykologiaa

Kognitiivista käyttäytymisterapiaa, ja etenkin terapiasuuntauksien kolmatta aaltoa (dialektinen käyttäytymisterapia, hyväksymis- ja omistautumisterapia) on vaikeampi ymmärtää, tietämättä ensin jotakin oppimisen psykologiasta. Niinpä ajattelin, että on syytä käsitellä aihetta ihan omassa kirjoituksessa.

Me ihmiset kykenemme yhdistämään asioita toisiinsa ja oppimaan tavalla joka hakee vertaistaan. Kyky on tietty useimmiten meille suotuisa, mutta toisinaan asiat voivat tämän kyvyn takia mennä pahemman kerran pieleen. Kykymme oppia kokemuksesta ja siitä, mitä muut meille kertovat ovat meille niin itsestäänselviä, että tulemme harvemmin ajatelleeksi koko asiaa.

Olemme aktiivisesti toimivia yksilöitä mikä tarkoittaa sitä, että teemme jatkuvasti jotakin ja tästä toiminnasta seuraa aina jotakin. Aikaisemmat kokemukset ja myös se, mitä olemme muilta kuulleet, vaikuttavat toimintaamme. Meidän ei siis tarvitse itse kokea kaikkea, vaan opimme myös muilta asioita, jotka voivat vaikuttaa käyttäytymiseemme. Esimerkkinä voidaan ajatella tilanne, jossa joku on vuosia sitten kertonut meille, että kun menemme Tukholmaan, meidän kannattaa vierailla Vasa-museossa. Mikäli olemme aikaisemmin voineet luottaa henkilön kulttuurimakuun, on todennäköistä, että vierailemme museossa meille annetun kielellisen ohjeen perusteella, joka on annettu vuosia ennen Tukholman vierailua. Vaikka meillä ei siis ole aikaisempaa kokemusta jostakin, niin muiden ihmisten kokemukset voivat vaikuttaa meihin.

Jos samaisella museovierailulla meille käy niin, että meidät ryöstetään museossa puukolla uhaten, oppimiskokemuksemme voisi pahimmillaan mennä jotakuinkin seuraavasti: itse ryöstö herättää meissä voimakkaita tuntemuksia, ei vähiten pelkoa. Näin ajatus Vasa-museosta ja tunne pelosta yhdistyvät mielessämme. Ajatellessamme kyseistä museota, meissä voi tapahtuneen jälkeen herätä samoja ajatuksia ja tuntemuksia kuin mitä itse tilanne meissä herätti. Koska pelon tunne koetaan usein epämiellyttävänä, on mahdollista että edellä mainitussa tilanteessa henkilö oppii hallitsemaan pelkoaan välttelemällä kyseistä museota. Vasa-museon välttelystä ei vielä luultavasti muodostuisi rajoittavaa tekijää elämässämme, mutta kykymme oppia ja yhdistää asioita toisiinsa voivat johtaa hankalampaan tilanteeseen.

Koska kykenemme yleistämään kokemuksiamme myös muihin vastaaviin tilanteisiin, edellä mainitussa esimerkissä voisi käydä niin, että pelon tunne ja museot yleisesti alkavat tuntua meistä turvattomilta. Esimerkki: henkilö joka ryöstettiin Vasa-museossa haluaa mennä Ateneumiin. Ajatellessaan Ateneumiin menemistä, hän muistaa edellisen museovierailun ja siellä tapahtuneen ryöstyn sekä sen herättämät voimakkaat tuntemukset. Nyt molemmat museot (Vasa ja Ateneum) ovat assosioituneet pelon tunteeseen. Jos henkilö on ahdistusherkkä ja taipuvainen välttelemään ”negatiivisia” tuntemuksia, on mahdollista että hän päättää olla vierailematta Ateneumissa koska nyt myös kyseinen museo kykenee laukaisemaan hänessä samanlaisia tuntemuksia kuin mitä hän koki ryöstön yhteydessä Vasa-museossa. On hyvä huomata, ettei aina käy näin ja että ihminen voidaan hyvin ryöstää yhdessä museossa ilman että tapahtuman aiheuttama pelko johtaa välttämiskäyttäytymiseen suhteessa kaikkiin museoihin. Mutta pahimmillaan tietyssä yksittäisessä tilanteessa koettu voimakas tunnereaktio voi johtaa välttämiskäyttäytymiseen, joka ajan myötä laajenee ja alkaa haittaamaan merkittävällä tavalla ihmisen elämää.

Kykymme oppia ja yhdistää asioita toisiinsa on ollut meille ihmisille erinomaisen tärkeä ominaisuus lajimme kehittymisen kannalta. Opimme sekä omista kokemuksistamme (joita voimme yleistää muihin vastaaviin tilanteisiin) että muilta saamastamme tiedosta. Edellä olen kuvannut yhden ongelmallisen oppimiskokemuksen, josta on seurannut kokemusten ja tunteiden välttelyä. Kyseinen välttely on monessa mielessä monen psykologisen ongelman takana. Kirjoitan tästä lisää kun alan käymään läpi erilaisia mielenterveyden häiriötä ja niiden selitysmalleja kognitiivisen käyttäytymisterapian näkökulmasta.

Mitä on kognitiivinen käyttäytymisterapia?

Kognitiivinen terapia, kognitiivinen käyttäytymisterapia, hyväksymis- ja omistautumusterapia, myötätuntosuuntautunut terapia, dialektinen käyttäytymisterapia… Eri terapiasuuntauksia tuntuu näinä aikoina sikiävän tuon tuostakin. Maallikolle (ja toisinaan asiaan perehtyneellekin) voi olla vaikea ymmärtää eri suuntauksien eroja ja mitä niistä pitäisi ajatella. Tämän takia ajattelin aloittaa blogini sillä, että kerron kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta sekä siihen läheisesti liittyvistä terapiaviitekehyksistä. Koska historia on pitkä, blogitekstejä aiheen tiimoilta tulee useampia.

Käyttäytymisterapia syntyi alun perin 1950-luvulla oppimispsykologisen tutkimuksen pohjalta. Alussa käyttäytymisterapian ajateltiin soveltuvan erityisen hyvin fobioiden hoitoon, mutta ajan saatossa on kehitetty hoitomuotoja hyvin monenlaisiin psykologisiin ongelmiin. Käyttäytymisterapialle on ominaista se, että hoito perustuu tutkimukselliseen näyttöön. Nykyään suuri osa kontrolloiduista terapiatutkimuksista käsittelee kognitiivista käyttäytymisterapiaa ja sen erilaisia sovelluksia.

Puhdas käyttäytymisterapia painottui aluksi ”vain” ihmisen käyttäytymiseen. Ajateltiin, että vaikuttamalla käyttäytymiseen pystyttiin myös vaikuttamaan esimerkiksi pelkoihin tai masennukseen. Monet yhä edelleen käytettävistä ja tutkituista hoitomenetelmistä pohjaavat näihin ajatuksiin. Esimerkiksi masennusta voidaan tutkitusti hoitaa käyttäytymisaktivoinnilla ja pelkoja altistushoidolla. Esimerkkinä voidaan ajatella masentunut ihminen, joka on käyttäytymisen tasolla vetäytynyt hänelle mieluisista ja tärkeistä asioista. Hän ei kenties enää tapaa ystäviään niin paljoa kuin haluaisi, ei jaksa käydä harrastuksissaan, ei laittaa ruokaa ja työntekokin on jäänyt vähemmälle. Käyttäytymisen tasolla on siis tapahtunut vetäytymistä, ajatukset liittyvät todennäköisesti itsensä moittimiseen ja tunteet ovat latistuneet. Masentunut ihminen on ikään kuin kierteessä: mitä vähemmän hän tekee sen vähemmän hän tuntee ja mitä vähemmän hän tuntee, sen vähemmän hän tekee. Perinteinen ajatusmalli voisi olla, että ihminen tekisi kyllä enemmän hänelle tärkeitä asioita, mikäli tunteet ja ajatukset eivät ”estäisi”. Tiedetään, että vaikuttamalla käyttäytymiseen voidaan edellä mainitussa tapauksessa vaikuttaa myös ajatuksiin ja tunteisiin. Muutos tapahtuu nimenomaan tässä järjestyksessä, eli käyttäytyminen muuttuu ensin, sitten ajatukset ja lopuksi tunteet.

Tiedon ja tutkimuksen karttuessa hoitomenetelmät ovat seuranneet perässä ja hoidolle on annettu ajan myötä uusia nimiä, jotka kenties kuvaavat paremmin sitä, mitä kyseisessä hoidossa tehdään ja mihin siinä pyritään. ”Perinteinen” käyttäytymisterapia sai vuosikymmenten kuluessa rinnalleen kognitiivisen terapian ja kognitiivisen käyttäytymisterapian. Viimeisimpänä tulokkaana on mm. dialektinen käyttäytymisterapia sekä hyväksymis- ja omistautumisterapia. Niistä lisää tulevissa kirjoituksissa.

Pakko-oireinen häiriö

 

Mistä on kyse?

Pakko-oireinen häiriö määritellään toistuviksi pakkomielteiksi ja/tai kompulsioiksi jotka häiritsevät merkitsevästi päivittäisiä toimintoja. Pakkomielteet ovat ajatuksia, haluja tai mielikuvia jotka koetaan häiritsevinä ja ei-haluttuina ja jotka useimmissa tapauksissa aiheuttavat ahdistusta tai muuta epämiellyttävää oloa. Yleisiä pakkomielteitä ovat esimerkiksi ajatukset saastumisesta tai siitä, että aiheuttaa toiselle pahaa. Kompulsiot ovat puolestaan toistuvia käyttäytymismalleja tai ajatuksia, joita yksilö kokee pakonomaista tarvetta suorittaa neutraloidakseen pakkomielteet. Yleisiä pakkomielteitä ovat vaikkapa käsien peseminen, tarkistaminen sekä laskeminen.

Suurimmalla osalla niistä jotka kärsivät pakko-oireista esiintyy sekä pakkomielteitä että kompulsioita. Vain kahdella prosentilla ajatellaan olevan ”pelkkiä” pakkomielteitä ilman niihin liittyviä rituaaleja. Pakkomielteet ovat aina ajatuksia, kun taas kompulsiot voivat olla näkyä sekä ajatusten että käyttäytymisen tasolla.

 

Esiintyvyys

Pakko-oireisen häiriön esiintyvyys väestötasolla arvioidaan olevan noin 2-3 %:n luokkaa aikuisilla. Häiriö alkaa useimmiten nuoruus- tai nuorella aikuisiällä. Miehillä häiriö alkaa useimmiten noin 13-15 ja naisilla 20-24 vuoden iässä. Harvinaisissa tapauksissa häiriö alkaa jo lapsuusiässä. Tutkimusten mukaan monet kärsivät pakko-oireista vuosia ennen hoitoon hakeutumista.

Suurella osalla pakko-oireista kärsivillä on myös jokin toinen ahdistushäiriö. Myös masennus on yleinen liitännäissairaus.

 

Kognitiivinen malli pakko-oireisesta häiriöstä

Tutkimuksissa on todettu, että suurimmalla osalla ihmisistä, jotka eivät kärsi mielenterveyden ongelmista, esiintyy samanlaisia ajatussisältöjä kuin pakko-oireista kärsivillä. Jos melkein kaikilla ihmisillä esiintyy samanlaisia ajatussisältöjä kuin pakko-oireisilla, niin mikä saa jotkut sairastumaan ja toiset ei?

Pakko-oireiden kehittymisestä on esitetty useita erilaisia teorioita kognitiivisen terapiaviitekehyksen sisällä. Mallista riippumatta keskeistä vaikuttaisi olevan se, että henkilö pelkää jotakin ikävää tapahtuvan ja olevansa tästä jollakin tavalla henkilökohtaisesti vastuussa.

Kyseisen ajatuskulun herättämää ahdistusta lievitetään rituaaleilla. Rituaalien suorittaminen estää henkilöä huomaamasta, ettei tilanteessa ollut muutenkaan mitään pelättävää. Koska rituaalien suorittaminen ”estää pahan tapahtumisen”, henkilö oppii ajan myötä jatkossakin turvautumaan rituaaleihin lievittääkseen ahdistustaan.

Käytännön esimerkkinä voidaan ajatella tilannetta, jossa ihminen pelkää tartuttavansa muihin ihmisiin jonkin taudin. Voidaan helposti nähdä, miten hygienia ja esimerkiksi käsien peseminen saa ajan myötä tärkeän roolin. Kun henkilö sitten toteuttaa rituaalejaan ja neutraloi tällä ahdistustaan, eikä ennakoitua pahaa tapahdu ympäristössä, hän oppii että rituaalit ”toimivat” ja näkee syyn jatkaa niiden toistamista. Pakko-oireista kärsivä henkilö ei saa tilaisuutta oppia, ettei ajatuksessa saastumisesta ollutkaan mitään pelättävää.

Yhtä kaikki, pakko-oireissa keskeistä on että tietynlaiset ajatussisällöt toistuvat ja että henkilö uskoo ajatusten olevan todellisia ja kertovan jotakin hänestä tai siitä, miten hänen tulisi toimia. Pakko-oireiselle tietyt ajatukset ovat ahdistavia ja henkilö pyrkii välttelemään näitä ajatuksia, kun taas jollekulle muulle täsmälleen samankaltaiset ajatussisällöt eivät ole ahdistavia eikä näitä ajatuksia tarvitse näin ollen vältellä. Välttely on ongelma, johon hoito myös pyrkii vaikuttamaan.

 

Hoito

Lääkehoidoilla on saavutettu kohtalaisia tuloksia, mutta niiden haittapuoli on hyödyn loppuminen usein siinä yhteydessä kun lääkehoito lopetetaan. Psykoterapeuttisten hoitojen osalta tieteellistä näyttöä on tätä tekstiä kirjoitettaessa ainoastaan kognitiivisista hoitomuodoista. Tämä ei toki tarkoita, etteikö muut hoidomuodot voisi toimia, niitä ei kenties vain ole tutkittu vielä riittävästi.

Kognitiivinen terapia pakko-oireisen häiriön hoidossa perustuu pitkälti altistushoidolle. Tämä tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että terapian alussa pyritään kartoittamaan pakkotoiminnot ja niihin liittyvä välttämiskäyttäytyminen. Tämän jälkeen mietitään altistushierarkiaa, jolla rituaaleista ja välttelystä aletaan hiljalleen luopumaan. Jos nyt ajattelit, että kuulostaapa ikävältä hoidolta, niin ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa lähes 30% kognitiivisen käyttäytymisterapian aloittaneista lopettaa sen kesken pakko-oireita hoidettaessa.

Tämä herättää luonnollisesti paljon kysymyksiä ja aiheen ympäriltä on tehty runsaasti tutkimusta, koska keskeyttäneiden osuus on niin merkittävä. Tiedetään, että mm. oireiden vakavuus (miten voimakkaasti henkilö uskoo pakko-ajatuksiinsa) sekä masennus ovat huono ennuste häiriön hoidolle. Tämän takia ne tulisi aina huomioida hoidossa.

Pahimmillaan pakko-oireet ovat hyvin invalidisoivia ja aiheuttavat kärsimystä, jollaista on vaikea kuvitella. Pakko-oireet voivat vaikuttaa suuresti arjen toimintakykyyn sekä siihen, miten ihminen kykenee tavoittelemaan itselleen tärkeitä asioita elämässä. Lohduttavaa kyllä, pakko-oireisiin on kuitenkin saatavilla apua.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑