Joillekin vaikeaa epilepsiaa sairastaville potilaille on tehty leikkaus, jossa aivopuoliskoja yhdistävä aivokurkiainen katkaistaan. Klassiset split-brain-tutkimukset tekivät ilmiöstä kuuluisan. Toinen puoli saattoi tietää jotakin, mitä toinen ei osannut sanoa ääneen. Puhuva puoli selitti, tulkitsi ja rakensi tarinaa. Toinen vaikutti reagoivan, tunnistavan ja tietävän ilman sanoja.
En kirjoita tästä siksi, että ajattelisin ihmisessä olevan kirjaimellisesti kaksi persoonaa. Mutta vertauskuvana tässä on jotakin olennaista.
Moni ihminen elää niin, että hänen puhuva mielensä on jatkuvasti äänessä. Se analysoi, selittää, suhteuttaa, perustelee ja rauhoittelee. Se tietää miksi ei pitäisi pelätä. Se tietää, ettei toinen ihminen ehkä tarkoittanut pahaa. Se tietää, että mennyt on mennyttä ja että nyt pitäisi vain jatkaa eteenpäin. Se tietää paljon.
Ja silti sama ihminen saattaa valvoa yöllä sydän hakaten.
Jokin toinen puoli hänessä ei ole tullut vakuuttuneeksi.
Tunteiden käsittelyn vaikeus ei aina näytä siltä, että ihminen olisi “liian tunteellinen”. Usein se näyttää aivan päinvastaiselta. Ihminen on järkevä, toimintakykyinen, sanavalmis ja kykenevä selittämään itsensä läpi melkein mistä tahansa. Hän pystyy kuvaamaan tilanteensa, historiansa ja parisuhteensa dynamiikan. Hän ymmärtää mistä jokin johtuu. Hän osaa jopa sanoa ääneen: “Tiedän kyllä, että tämä liittyy vanhoihin kokemuksiin.”
Mutta tieto ei auta.
Tai tarkemmin: se auttaa johonkin, mutta ei riittävästi siihen, mikä sattuu.
Tässä kohtaa ajattelen tuota vanhaa split-brain-vertausta. Meissä on usein yksi osa, joka osaa puhua, ja toinen, joka elää. Yksi osa kertoo tarinaa, toinen kantaa sen seurauksia kehossa. Yksi sanoo, että kaikki on hyvin, toinen ei usko. Yksi muodostaa selityksen, toinen vetäytyy, jännittyy, häpeää tai raivostuu.
Silloin ongelmana ei ole varsinaisesti ymmärryksen puute. Ongelma on yhteyden puute.
Ihminen voi ymmärtää itseään lähes täydellisesti ja silti olla itselleen vieras.
Tämä näkyy terapiassa usein hienovaraisesti. Ihminen kertoo vaikeasta asiasta rauhallisesti ja vakuuttavasti. Hän kertoo siitä aivan kuin puhuisi jonkun toisen elämästä. Hänellä on sanat, mutta sanat eivät paina mitään. Ne liikkuvat ilmassa kevyinä ja älykkäinä, mutta eivät käy kiinni kokemukseen. Joskus huomaa, että tarina etenee, mutta tunne ei tule mukana.
Tunteiden käsittely ei silloin tarkoita sitä, että pitäisi keksiä vielä parempi selitys. Ei aina edes sitä, että pitäisi puhua enemmän. Joskus ihminen on puhunut jo vuosia. Hän on puhunut itsensä ympäri niin monta kertaa, että sanat ovat kuluneet sileiksi. Mikään niissä ei enää ota kiinni.
Silloin pitäisi ehkä tehdä jotakin vaikeampaa.
Pitäisi huomata, missä kohtaa keho jännittyy. Missä kohtaa mieli karkaa vitsiin, analyysiin tai yläilmoihin. Missä kohtaa ihminen alkaa puhua nopeasti, jotta ei tuntisi. Missä kohtaa hän sanoo “ei tämä nyt niin vakavaa ole”, vaikka jokin hänessä sanoo aivan muuta.
Se on yllättävän vaikeaa. Ei siksi, että ihminen olisi heikko, vaan siksi, että moni on oppinut pärjäämään juuri katkaisemalla yhteyden siihen, mikä on liian voimakasta. Se on usein ollut hyvä ratkaisu, joskus ainoa mahdollinen. Kun tunnetta ei ole voinut ottaa vastaan, on ollut järkevää siirtyä ajatukseen. Kun kokemusta ei ole voinut jakaa toisen kanssa, on ollut järkevää rakentaa siitä itselle hallittava tarina.
Mutta se mikä joskus suojeli, voi myöhemmin alkaa kaventaa elämää.
Ihminen alkaa elää siten, että hän on yhteydessä lähinnä siihen osaan itsessään, joka osaa kertoa. Hänestä tulee oman elämänsä selostaja. Hyvä selostaja, usein erittäin hyvä. Mutta samalla jokin toinen puoli jää yksin kantamaan pelkoa, surua, häpeää, ikävää tai vihaa ilman että kukaan oikein kuulee sitä. Ei edes ihminen itse.
Tästä syntyy outo ristiriita. Ulkoisesti kaikki voi näyttää melko hyvältä. Ihminen toimii, suorittaa, huolehtii ja keskustelee fiksusti. Mutta sisäisesti hän ei lepää. Hän ei oikein tiedä miksi. Tai tietää vain puoliksi.
Ehkä voisi sanoa näin: meissä on joskus ääni, joka osaa kertoa tarinan, ja toinen, joka elää sen todeksi.
Ja usein nuo kaksi eivät kohtaa.
Siksi tunteiden käsittely on niin paljon muutakin kuin tunteista puhumista. Se on hitaasti rakentuvaa yhteyttä puhuvan ja kokevan mielen välille. Sanojen ja kehon välille. Ymmärryksen ja kokemuksen välille. Se on sitä, että ihminen ei yritä enää pelkästään hallita tunnetta ylhäältä käsin, vaan alkaa kääntyä sitä kohti. Ei murskaamaan sitä analyysillä, ei poistamaan sitä järkeilyllä, vaan kuulemaan mitä se yrittää sanoa.
Usein tunne, jota ihminen eniten välttelee, ei edes ole vaarallinen. Se on vain vanha. Vanha ja tuttu, ja siksi pelottava. Kun se lopulta tulee näkyviin, se ei välttämättä sano mitään suurta tai dramaattista. Se voi sanoa jotakin hyvin yksinkertaista.
Minuun sattui.
Minä jäin yksin.
Minä pelkäsin.
Minä tarvitsin enemmän.
Ja ehkä juuri siksi tunteiden käsittely tuntuu niin vaikealta. Ei siksi, että tunteet olisivat sinänsä liian monimutkaisia, vaan siksi, että ne vievät lähelle jotakin, minkä äärellä ihminen ei voi enää pysyä pelkkänä selittäjänä. Siinä kohtaa pitää tuntea jotakin oikeasti. Ei vain tietää siitä.
Se on hankalaa. Mutta ehkä siinä on myös jotakin hyvin vapauttavaa.
Ihmisen ei tarvitse löytää itsestään uutta teoriaa. Hänen ei tarvitse oppia selittämään itseään täydellisesti. Häneltä ei puutu välttämättä ymmärrystä vaan yhteyttä. Ja juuri sitä yhteyttä voi alkaa rakentaa.
Ehkä mieli ei parane silloin, kun puhuva puoli voittaa.
Ehkä se paranee silloin, kun puhuva puoli viimein hiljenee sen verran, että se kuulee, mitä toinen on yrittänyt sanoa koko ajan.