Perfektionismi on kuin modernin ajan nettihuijaus – se lupaa paljon, mutta tuo mukanaan levottomuutta ja loputtoman määrän itsesyytöksiä. Perfektionismiin kuuluu ajatus, että kun haukun itseäni riittävästi, niin saavutan lopulta jotakin tavattoman hienoa. Todellisuus on tylsempi. Motivaatio seuraa tekemistä pikemmin kuin toisinpäin. Sinun ei tarvitse tietää tai osata jotakin ennen kuin ryhdyt siihen.
Olen juuri päivittänyt kotisivuni ulkoasun. Projekti on herättänyt tunteita laidasta laitaan. Toisinaan olen ollut äärimmäisen innostunut siitä mitä olen saanut aikaan, toisinaan mietin että pitäisikö vain palata vanhaan ulkoasuun vuodelta 2016.
Halusin myös kirjoittaa uuden blogitekstin ja olen samaan aikaan paininut sen kanssa, etten osaa oikein määritellä mistä haluan kirjoittaa. Niinpä aloitin perfektionismista käsin. Mietin, että keksin mielessäni jotakin tärkeää sanottavaa ja saan sen sitten laitettua alas kirjalliseen muotoon taitavasti. Vielä puoli tuntia sitten oli epätoivoa täynnä ja mietin, että tekstistä tulee täysin geneerinen. Sitä samaa ajattelin koko eilispäivän. Kun aloitin kirjoittamisen, keksin minulle innnostavan tavan lähestyä perfektionismia.
Ennen kuin menen itse teemaan syvemmin, niin haluan pohtia sitä toista skenaariota. Nimittäin sitä, missä innostus ei löytänyt luokseni, motivaatio ei seuraannutkaan tekemistä. Mitä minun tulisi ajatella siitä? Onko blogi ja ja kirjoittaminen minulle vain ajan haaskausta jos inspiraatio ei iskekään?
Mietitään muutamaa toista arvoa hetken, kuten ”Olen ystävällinen muille” tai ”En valehtele”. Jos olen jossakin kohtaa elämässäni päätynyt siihen, että ystävällisyyden osoittaminen muille on minulle tärkeä asia, niin pitäisikö minun lopettaa ensimmäiseen vastoinkäymiseen? Jos päiväni on huono, olen ärtynyt ja huomaan olevani epäkohtelias vaikkapa kaupan kassalle, joutaako koko ajatukseni ystävällisyydestä kohdallani roskakoriin? Sama asia valehtelun kanssa. Haluan olla rehellinen ihmisille. Jos joskus huomaan, etten ollutkaan rehellinen, kerroin valkoisen valheen tai jonkun vähän isomman, tulisiko minun luopua rehellisyydestä konseptina ja ajatella, että kaikki nyt on ”kuitenkin vähän suhteellista”.
Jos edellä mainitut asiat ovat minulle tärkeitä, minun tulisi pyrkiä tekemään niitä vaikka välillä ja usein epäonnistunkin. Jos kirjoittaminen on minulle tärkeää ja saan siitä mielihyvää, minun tulisi jatkaa sitä siitä huolimatta, etten aina tiedä minne olen matkalla ja mihin tekstini päätyy.
Ja sitten Albert Camusin pariin: Rutto on kirja vuodelta 1947 joka kertoo tarinan Ranskalais-Algerialaisesta Oranin kaupungista. Kirja on Camusin kuvausta elämän absurdista luonteesta. Uskon, että monet löytävät yhtymäkohtia kirjasta 2020-luvun koronapandempiaan. En aio käsitellä kirjan tarinaa tässä tarkemmin, vaan keskityn yhteen hahmoon.
Joseph Grand kuvataan kirjassa ei-mitenkään-merkittävänä noin 50-kymppisenä miehenä, joka tekee toisinaan töitä virkailijana. Camus on aika ajoin brutaali kuvatessaan Grandia:
”…had the walk of a shy young priest, sidling along walls and slipping mouselike into doorways, and he exuded a faint odor of smoke and basement rooms; in short, he had all the attributes of insignificance…”
”Even before you knew what his employment was, you had a feeling that he’d been brought into the world for the sole purpose of performing the discreet but needful duties of a temporary assistant municipal clerk on a salary of sixty-two francs, thirty centimes a day.”
Grand on ystävällinen muille, vapaa-aikansa hän käyttää parantaakseen latinan kielen taitojaan. Hänen on vaikea päättää mitä hän haluaa sanoa. Traagisesti Grand miettii mitä hän kirjoittaisi kirjeeseen jonka hän haluaa lähettää entiselle vaimolleen, joka kyllästyi monotoniseen elämään Grandin kanssa. Toisekseen, Grand haluaa kirjoittaa kirjan, mutta hän ei osaa kirjoittaa kirjan ensimmäistä lausetta tavalla joka tyydyttäisi häntä itseään. Grand on luonnostellut lausetta seuraavalla tavalla:
“One fine morning in the month of May an elegant young horsewoman might have been seen riding a handsome sorrel mare along the flowery avenues of the Bois de Boulogne.”
Pitkän aikaa punnittuaan sanoja ja lauseen rakennetta, Grand uskaltautuu jakamaan lauseen toiselle henkilölle kirjassa. Samassa hetkessä hän tajuaa, ettei sana ja lause ole juuri se mitä hän haluaa sanoa. Kun Grandin pohdintaa sanojen ympärillä seuraa hetken, lukijalle valkenee ettei Grand tule koskaan pääsemään mihinkään lauseensa tai kirjansa kanssa.
Täydellistä lausetta (kirjasta puhumattakaan) ei tietty ole olemassakaan. Meillä ei ole mitään objektiivista ja lopullista standardia jota vasten verrata tiettyä kirjoitusta. Kenties olet joskus kirjoittanut jotakin aikaa sitten ja ollut tyytyväinen lopputulokseen. Vuosia myöhemmin kun luet saman tekstin uudelleen, pidät tekstiä ehkä amatöörimäisenä, täynnä typeriä vertauksia ja muka suuria totuuksia. Lause joka jossakin kohden oli toimiva ja hieno, on toisessa ajassa tökerö ja ylimielinen. Keskeistä ei ole, että löydät jostakin virheen, vaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Korjaatko ”virheen” ja siirryt eteenpäin, vai jäätkö siihen kiinni ikuisiksi ajoiksi.
Grandin itse itselleen rakentamaa vankilaa on tulkittu yleisesti perfektionismina. Hänen taistelunsa täydellisyyden kanssa on juuri se, joka pitää hänet jumissa ja varmistaa, ettei hän tule koskaan lähellekään sen suhteen mitä hän haluaa saavuttaa. Grand haluaa kirjoittaa kokonaisen eheän kirjan, mutta hän on jumissa ensimmäisen lauseen kanssa. Kokonaisen kirjan tulisi olla Grandin tavoitteena, ennemmin kuin yhden täydellisen lauseen.
Albert Camusille elämä oli absurdia: kaikki on täydellisen merkityksetöntä kunnes me annamme jollekin asialle merkityksen. Universumia ei kiinnosta meidän onnemme tai onnettomuutemme, merkityksemme tai merkityksettömyytemme. Camusin vastaus elämän absurdiuteen on kapina. Camus kirjoittaa Sisophyksen myytissä:
”There is thus a metaphysical honor in enduring the world’s absurdity.”
Camus kehottaa meidät näkemään Sisophyksen onnellisena, vaikka hänet oli tuomittu ikuisiksi ajoiksi vierittämään kiveä mäkeä ylös vain nähdäkseen sen vierimässä alas – jolloin hänen piti aloittaa työnsä alusta.
Tee siis jotakin, ota askel kohti jotakin. Vastoinkäymisiä tulee aina, ne ovat ovat osa elämää. Et tule saavuttamaan pysyvää tilaa jossa ”kaikki on aina hyvin”, jossa tunnet olevasi vaikkapa luova tai osaava. Camus kehottaa meitä kapinaan omalla tavallamme. Perfektionisti on jo antanut periksi.