Millaisena pahuus näyttäytyy tänä päivänä? Miten yritämme ymmärtää pahuutta nykyään? Näitä asioita mietin kuluneen kesän aikana. Inspiraation pohdinnoille antoi matka Grimmin satujen alkulähteille sekä dokumentti tanskalaisesta keksijästä Peter Madsenista joka tappoi toimittaja Kim Wallin brutaalilla tavalla.
Blogini käsittelee usein pakko-oireita. Tiedän, että tämän tekstin voi lukea ihminen, joka kärsii toisten vahingoittamiseen liittyvistä pakko-ajatuksista. Tämä teksti ei ole teksti väkivaltaan liittyvistä pakko-oireista. Tämä on teksti pahuudesta ja miten se näyttäytyy tekoina, joita voi olla mahdoton nähdä, ennen kuin jotakin tapahtuu.
Jokainen, joka kärsii väkivaltaisista pakko-ajatuksista, miettii nyt miten voi erotella itsensä oikeasti pahoista ihmisistä. Kysymykseksi nousee se, miten voisi tietää varmuudella, ettei tee mitään pahaa joskus tulevaisuudessa. Vastaus on tuttu (ja vanha): et koskaan voikaan tietää mitään varmuudella.
Mutta, takaisin teemaan. Aloitetaan Peter Madsenista. Hän tuli ensin tunnetuksi rakentamalla sukellusveneen (sitten toisen ja kolmannen) sekä lähettelemällä eri kokoisia raketteja taivaalle. Ja myöhemmin hän tappoi ruotsalaisen toimittaja Kim Wallin raa’alla tavalla sukellusveneessä, paloitteli tämän ruumiin ja heitti mereen. Madsen sai uransa aikana paljon seuraajia jotka auttoivat häntä rakentelemaan raketteja. Nämä ihmiset kokivat, että he tunsivat Madsenin ja että hän oli jopa heidän ystävänsä. Kun heille lopulta selvisi, että sama Madsen murhasi toimittaja Wallin kutakuinkin sadistisimmalla mahdollisimmalla tavalla, heidän oli hyvin vaikea ymmärtää mitä oli tapahtunut. He olivat kohdanneet pahuutta, joka naamioitui hyvän kaapuun.
Grimmin veljesten satu Hannusta ja Kertusta on julma. Tänä päivänä melkein kuka tahansa joka lukee sadun saattaa ajatella, että se kertoo menneestä maailmasta. Jostakin, jota ei enää tänä päivänä ole. Satu menee lyhykäisyydessään näin: Hannu ja Kerttu asuvat isänsä ja äitipuolen kanssa. Ruokaa ei ole tarpeeksi ja äitipuoli vakuuttaa isän siitä, että lapset pitää viedä metsään ja jättää sinne eläinten syötäväksi. Näin ruokaa riittäisi edes perheen aikuisille. Miten ihailtavan loogista ajattelua. Lapset ovat neuvokkaita, mutta eivät kuitenkaan ihan riittävän neuvokkaita tarinan alussa. He yrittävät jättää jälkiä metsään joiden avulla he voivat palata kotiin ja onnistuvat tässä alkuun. Mutta ilkeä äitipuoli ymmärtää tämän ja lapset viedään metsään uudemman kerran. Kun lapset lopulta ovat yksin metsässä eivätkä enää löydä kotiin, ilkeä noita johdattaa heidät luokseen ruoan avulla. Noita suunnittelee syövänsä lapset, mutta Kerttu on noitaa ovelampi ja tappaa noidan sekä pelastaa veljensä. Tarinassa pahuus naamioituu hyvää, ensin äitipuolen roolissa (äitipuoli esittää, että he tulevat hakemaan lapset kun polttopuut on kerätty) ja myöhemmin noidan tavassa tarjota herkkuja lapsille. Tarina on myös kertomus moraalisesta selkärangasta ja sen puutteesta. Hannun ja Kertun isä antaa äitipuolen ylipuhua itsensä siitä, että lapset pitää uhrata, jotta aikuiset eivät näänny nälkään.
Hannu ja Kerttu on kertomus lapsille, joka varoittaa heitä luottamasta liikaa ihmisten pinnalliseen hyvyyteen. Satu ei ihmettele ja pohdi sitä, että pahuutta on. Se vain toteaa, että ihmiset voivat olla petollisia ja juonitella asioita meidän selkämme takana, vaikka he pinnallisesti näyttävät mukavilta. Kertomus ei pyri selittämään pahuutta itsessään, se toteaa että sitä on ja että joskus paha voi olla piilossa ystävällisen naamion takana.
Tänä päivänä monet meistä eivät enää usko pahuuteen. Tai uskovat, mutta se on jotakin kaukana olevaa. Jotakin Hannun ja Kertun sadun kaltaista. Kun sitten törmäämme Madsenin kaltaiseen hahmoon, meidän on vaikea ymmärtää koko asiaa. Lopulta lokeroimme Madsenin psykopaatiksi, ehkä ajattelemme että hän traumatisoitui jo lapsena ja että hänen olisi vain pitänyt mennä psykoterapiaan. Yhtä kaikki, pahuus on jotakin etäistä ja kaukana olevaa.
Kun jotakin käsittämättömän pahaa tapahtuu, etsimme syitä toisen toiminnalle. Mietimme, miten joku on voinut toimia kuten on toiminut. Luemme kaiken mitä käsiimme saamme aiheesta. Yritämme ymmärtää, mikä on voinut johtaa tekoon. Pyrimme rationalisoimalla selittämään pahuuden maailmassa tai yksittäisessä ihmisessä.
Mitä enemmän kirjoitan tätä, sitä enemmän huomaan halun selittää tässä kirjoituksessa pahuuden. Juuri sitä en halua tehdä.