Olen kirjoittanut aiemmin hyväksynnästä kahdessa erillisessä blogikirjoituksessa. Löydät ensimmäisen kirjoituksen täältä ja toisen (joka käsittelee hyväksyntää pakko-oireiden näkökulmasta) täältä.
Tällä kertaa yritän hahmottaa murehtimista ja hyväksyntää vertauskuvien kautta. Tarkoituksena on myös vastata kysymykseen siitä, miksi murehdimme.
Aloitetaan miettimällä tarkkavuutta ja sen toimintatapaa. Yksi tapa hahmottaa tarkkaavuutta on miettiä sitä taskulampun valonsäteen kautta. Voimme suunnata tarkkaavuuttamme eri kohteisiin, kehomme sisäisiin tuntemuksiin, omiin ajatuksiimme ja tunteisiimme sekä kaikkeen siihen mitä havaitsemme eri aistiemme kautta kehon ulkopuolella. Tietoisuuteen nousee jatkuvasti jotakin ja tarkkaavuuden avulla voimme poimia sieltä meitä kiinnostavat asiat. Luonnollisesti on niin, että hyvin voimakkaita fyysisiä tai psyykkisiä tunteita herättävät asiat saavat nopeasti tarkkaavuutemme.
Mielessämme on usein toistuvia ja samankaltaisia ajatuskulkuja, jotka eivät väistämättä ole kovin miellyttäviä. Nämä ajatuskulut saavat tarkkaavuutemme uudestaan ja uudestaan. Mietitään murehtimista esimerkkinä. Jokin asia tulevaisuudessa huolettaa meitä, esimerkiksi talous- ja rahahuolet. Asia nousee esiin tietoisuuteemme tuon tuostakin. Aika ajoin näemme tai luemme uutisista jotakin, joka saa meidät miettimään omaa talouttamme. Usein emme tarvitse ulkoista ärsykettä vaan vanhat tutut murheet nousevat tietoisuutemme pyytämättä ja yllätyksenä.
Suuntaamalla tarkkaavuutemme talousmurheisiimme, meille välittyy kuva siitä, että teemme asialle jotakin. Murehdimme ja mietimme asiaa. Pohdimme, mistä voisimme säästää, mitä kaikkia riskejä tulevaisuudessa on. Keskeistä on, että koemme tekevämme ongelmalle jotakin, pyörittelemällä murheitamme ja miettimällä ratkaisuvaihtoehtoja.
Samalle kun tarkkaavuutemme valokeila on murehtimisajatuksissa, tarkkavuutta jää vähemmän kehon tuntemuksille. Kun huoli-ajatus tulevaisuudesta herää, samalla kehossa herää jokin tunnetila (harvemmin kovin mukava). Tarkkaavuus suuntautuu kuitenkin enemmän ajatuksiin liittyen tähän huoleen, sekä mahdollisiin tulevaisuuden skenaarioihin jotka huoli-ajatus herättää. Näemme itsemme jo tulevaisuudessa taloudellisina haaksirikkoina, ikuisina velkavankeina jonkun hylätyn veneen alla.
”True security lies in the unrestrained embrace of insecurity – in the recognition that we never really stand on solid ground, and never can. ”
Oliwer Burkeman
Jokainen meistä ymmärtää, etteivät edellä mainitut ajatuskehät ole kovin miellyttäviä. Epämiellyttävyydestään huolimatta mieli lähtee jotenkin hyvin automaattisesti ja herkästi pyörittelemään murehtimisen oravanpyöriä. Kirjoitin ylempänä, että teemme näin koska murehtiminen ”tuntuu tekemiseltä”, se tuntuu siltä kun yrittäisimme ratkoa ongelmaamme. Lisäksi murehtiminen suuntaa tarkkaavuuden valokeilaa pois kehollisista tuntemuksista, jolloin meidän ei tarvitse kokea epämiellyttäviä tunteita niin voimakkaasti.
Murehtimisen paradoksi siis on, että se ”toimii”. Se antaa meille kuvan siitä, että teemme jotakin ongelmillemme. Yritämme löytää ratkaisun ja ulospääsyn. Lisäksi Murehtiminen vie huomion pois ahdistuksesta jota koemme. Se ei vie kaikkea huomiota pois, ahdistuksen tunne on edelleen mukana jossain määrin, mutta se ei ole enää vallitseva tunnetila.
Murehtimista ylläpitää pitkällä aikavälillä se, että usein pahimmat skenaariot eivät toteudu elämässämme. Yleensä elämä heittää eteemme ongelmia, joita emme koskaan edes osanneet ajatella. Koska murehtimamme asiat harvoin tapahtuvat tulkitsemme tämän niin, että murehtiminen kannattaa. Kuvittelemme, että murehtimalla voimme välttää tulevaisuuden ikävät asiat.
Murehtimisen hoidossa korostuu oman murehtimisen tunnistaminen ja sen ylöskirjaaminen. Tällä pyritään omien murehtimiskehien tunnistamiseen. Lisäksi murehtimiselle voi varata tietyn ajan päivästä, jolloin omia murheita saa ajatella luvan kanssa. Tämä rajaa murehtimista ja helpottaa päivän aikana olemista myös sen myötä, että voimme murehtimisajatusten yllättäessä todeta itsellemme, että murehdin tätä sitten myöhemmin dedikoituna huolihetkenä. Tavoitteena on, että pidemmän harjoittelun seurauksena opimme huomaamaan nopeasti huoli-ajattelumme ja pysäyttämään sen palaamalla aina uudestaan kehollisiin tuntemuksiimme.
En voi tarpeeksi korostaa yllä olevien keinojen vaikeutta arjessa. Taitoa täytyy harjoitella kauan ja silti sitä voi huomata ”epäonnistuvansa” uudestaan ja uudestaan. Käytännön harjoituksena voi esimerkiksi kokeilla sulkea silmänsä ja yrittää keskittyä hengitykseensä minuutin verran. Olen melko varma siitä, että tuon minuutin ajan mielessä pyörii jo useampia huolia, murheita, asioita joita pitäisi tehdä ja paljon kriittisyyttä koko harjoitusta kohtaan. Miksi käyttää aikaansa palauttamalla tarkkaavuuttaan hengitykseensä, kun on niin paljon tekemistä?
Tämä kysymys on niin suuri, että se vaatii toisen blogikirjoituksen ja kenties kolmannenkin blogikirjoituksen. Palaan siis aiheeseen myöhemmin.