Tämä blogikirjoitus sisältää juonipaljastuksia Haruki Murakamin kirjasta Kaupunki ja sen epävakaa muuri.
Haruki Murakamin kirja Kaupunki ja sen epävakaa muuri on kirjailijan kolmas otos samasta tarinasta. Murakami kertoo teoksen jälkikirjoituksessa, että ensimmäinen versio tästä tarinasta ilmestyi vuonna 1980 lyhyenä romaanina, joka julkaistiin kirjallisuuslehdessä. Kirjailijalla ei ollut aikaa viimeistellä tarinaa ja hän kertoo olleensa tyytymätön lopputulokseen. 80-luvulla Murakami pyöritti samalla jazzbaaria Tokiossa kun hän aloitti kirjailijan uraansa, eikä aikaa ja energiaa ollut riittävästi kirjan viimeistelyyn tuolloin.
Vuonna 1985 ilmestynyt Maailmanloppu ja Ihmemaa oli hiotumpi versio tästä alkuperäisestä tarinasta. Kaupunki ja sen epävakaa muuri (julkaistu 2023) on saman teeman ympärille punottu tarina, jossa on hyvin paljon tuttua Maailmanloppu ja Ihmemaa teoksen kanssa. Murakami kuvaa Jorge Luis Borgesia lainaten, että kirjailijalla on elämänsä aikana rajoitettu määrä tarinoita, joita hän voi autenttisesti kertoa.
”Totuus ei toisin sanoen ehkä ole tietyssä, pysähtyneessä tilassa, vaan se löytyy näkökulmista, jotka ovat jatkuvasti muutoksessa eli liikkeessä. Ja tässä on tarinankerronan ydin, sen sielu.”
Haruki Murakami
Olen lukenut lukemattomia teorioita Murakamin teoksista ja yksin yleinen yhteinen nimittäjä on trauma sekä sen vaikutukset ihmisen elämään. Monissa teoksissa teoksen jokin keskeinen hahmo on jäänyt jumiin elämässään, hän ei enää liiku eteenpäin, tavoittele juuri mitään tai haaveile mistään.
Teoksessa Kaupunki ja sen epävakaa muuri, Murakami luo jälleen kaksi eri todellisuutta joiden välillä kirjan päähenkilö ”hyppii”. On olemassa todellisuus sekä muurin ympäröimä kaupunki, joka kuvautuu jonkinlaisena epätodellisena paikkana. Tässä kohden täytyy mainita maaginen realismi, johon myös Murakami viittaa teoksessaan. Maagisessa realismissa todellisuuteen sekoitetaan elementtejä, jotka ovat todellisuuden ulkopuolella.
Murakamille maaginen realismi on yksi tapa kuvata traumaa ja yhtä sen oiretta, eli dissosiaatiota. Aina lukijalle ei tosin ole selvää, mikä maailma on todellinen ja mikä on kuvitelmaa Murakamin teoksissa.
”Aina, kun seisoin siellä yksinäni, minut valtasi murhe. Se oli syvää murhetta, jota olin saanut maistaa joskus kauan sitten. Muistin sen erittäin hyvin. Tuota syvää murhetta ei voinut sanoin selittää, eikä se myöskään kadonnut pois ajan myötä. Se painoi hiljaa näkymättömiä haavoja paikkoihin, joihin katse ei ylettänyt. Kuinka käsitellä asioita, joita ei voi nähdä?”
Yritän kiteyttää ajatukseni kirjasta Maailmanloppu ja Ihmemaa sekä Kaupunki ja sen epävakaa muuri: päähahmo on kokenut menetyksen nuorena liittyen ihmissuhteeseen ja sen seurauksena hän on vetäytynyt syrjään tavoittelemasta merkityksellisiä ihmissuhteita. Päähenkilö yrittää ymmärtää miksi hän tuli jätetyksi, hän yrittää saada selkoa toisen ihmisen mielenliikkeistä, ilman että hän saa niihin mitään selkoa. Hän on jäänyt jumiin etsimään vastausta siihen että hän jäi yksin nuorena miehenä kun tyttöystävä/tapailukumppani yhtäkkiä katosi hänen elämästään. Kirja on pyrkimys ymmärtää omaa mieltä, sen liikkeitä, halusta löytää vastauksia siihen mitä on kokenut. Toisella puolella on pyrkimys loputtomasti ymmärtää toista ihmistä, pyrkiä selvittämään toisen ihmisen mielenliikkeet. Ja toisella puolella on pyrkimys liikkua elämässä eteenpäin siitä huolimatta mitä on käynyt läpi. Kirja tarjoaa paljon ainesta pohdinnalle hyväksynnän/irtipäästämisen -teemojen ympärillä. Samalla se kuvaa vaikeutta liikkua eteenpäin ja ihmisen loputonta halua saada vastauksia kysymyksiin, joihin vastausta ei ole saatavilla.
On esitetty, että suurin osa Murakamin teoksista on hänen oma yrityksensä käsitellä nuoruudessa koettua menetystä ja päästä siitä yli. Olen valmis uskomaan tähän selitykseen.
Mieleni on ristiriitainen tämän kirjan lukemisen jälkeen. Odotin kirjalta hirvittävän paljon, koska pidin niin paljon Maailmanloppu ja Ihmemaasta. Kaupunki ja sen epävakaa muuri ei täyttänyt odotuksiani. Se oli minulle enemmänkin täydentävä kirja Maailmanlopulle ja Ihmemaalle, mutta sen hidas kerronta, loputon asioiden toistaminen ja lukijan pitäminen epätietoisuudessa siitä, mitä tarina haluaa kertoa ja mihin suuntaan edetä teki tästä kirjan jota suosittelen varauksella.