Oliwer Burkemanin kirjan nimi 4000 viikkoa on viittaus kahdeksaankymmeneen vuoteen ja se on kirjan nimestä alkaen teos, joka yrittää herätellä meitä elämän lyhyyteen. 4000 viikkoa ei kuitenkaan ole perinteinen self-help kirja jossa yritetään patistaa ihmistä ahtamaan elämänsä täyteen tekemistä ja kokemuksia. Burkeman yrittää herätellä meitä siihen, että miten ikinä yritämme ahtaa päivämme täyteen tuottavuusniksien tai listojen avulla, niin valtaosa kokemuksista mitä tällä maailmalla on meille tarjota menee meiltä yhtä kaikki sivu suun.
“You know how some people are passionate about bodybuilding or fashion or rock climbing or poetry? Productivity geeks are passionate about crossing items off their to-do list so it’s sort of the same except infinitely sadder.“
Monet meistä länsimaisissa yhteiskunnissa olemme alkaneet huomaamatta elämään tavalla, jossa se mitä olemme juuri nyt tekemässä, ei ole ”sitä itseään”, se ei ole vielä varsinaista elämää. Elämme tätä hetkeä kuin elämämme olisi jonkinlainen kenraaliharjoitus ja se todellinen elämä alkaa sitten joskus myöhemmin. Sitten, kun olemme saaneet jonkin tutkinnon suoritettua. Sitten, kun asuntolaina on maksettu, kun lapset ovat isompia, kun mökkiprojekti on saatettu valmiiksi. Kun kaikki edellä mainittu on tehty, huomaamme ettei tämä oikein ollutkaan se mitä odotimme.
Oliwer Burkeman esittää, että keskeinen ongelmamme ei ole siinä, ettemme ehdi tekemään elämässä tarpeeksi vaan siinä, että suhteemme aikaan on ongelmallinen. Kuvittelemme, että meidän pitäisi ehtiä tekemään kaikki, vaikka se on mahdotonta. Jokainen päätös tehdä jotakin, siivota koti, nähdä ystävä kävelyllä, ostaa koti sieltä eikä täältä, perustaa perhe, on päätös tehdä juuri sitä eikä mitään muuta. Maailmassa, joka on samalla täynnä erilaisia vaihtoehtoja, houkutuksia, ambitioita, pyyntöjä esihenkilöltä tai asiakkaalta, olemme täydellisen pulassa. Mistä tiedän, että valitsen oikein? Mistä tiedän, että käytän naurettavan lyhyen aikana täällä maan päällä hyödyllisesti ja optimaalisesti? Mistä tiedä, mikä valinta ja ratkaisu on juuri minulle se oikea joka maksimoi onneni pitkällä (ja/tai lyhyellä tähtäimellä)?
Epäsuhta sen välillä mitä voimme kuvitella tekevämme ja mitä voimme tehdä on todella kivulias, jos sitä alkaa oikein miettimään ja tunnustelemaan. Voimme tehdä valintoja tässä hetkessä, mutta mistä tiedämme oliko valintamme ja päätöksemme oikea? Jos mietit kauan ja hartaasti mitä haluat syödä lounaaksi tänään, selailet ravintoloiden sivuja ja arviointeja netistä, katsot ruokalistoja ja päädyt lopulta johonkin, sillä hetkellä oikealta tuntuvaan, voitko oikeasti tietää että teit parhaan mahdollisen valinnan? Voiko kuitenkin olla, että naapuriravintolan lounas olisi ollut parempi? Tämän esimerkin voi kuitata merkityksettömänä, mutta jos lounaan tilalle vaihtaa puolison, niin harva ajattelee, ettei valinnalla ole niin väliä.
Kirjassa 4000 viikkoa Oliwer Burkeman kuvaa valinnan vaikeutta sen kautta, että pyrimme emotionaalisen välttelyn kautta ajattelemaan, että todellinen elämä alkaa joskus myöhemmin. Sitten kun valmistumme, löydämme kumppanin, ostamme asunnon. Sen sijaan, että hyväksyisimme tämän hetken olevan elämäämme, siirrämme sen varsinaisen elämän alkavaksi johonkin kohtaan tulevaisuutta. Melkoinen temppu kun sitä oikein pysähtyy miettimään.
“Our troubled relationship with time arises largely from the same effort, to avoid the painful constraints of reality. And most of our strategies for becoming more productive make things worse because they’re really just ways of furthering the avoidance. After all, it’s painful to confront how limited your time is because it means that though choices are inevitable, and that you won’t have time for all you once dreamed you might do.”
Ongelma ei ole Burkemanin mukaan niinkään se, että meillä on paljon tekemistä , vaan se, että meillä on liikaa tekemistä. Suurin osa nykyajan ajanhallinnan oppaista ja self-helpistä pohjautuu siihen lupaukseen, että on olemassa jokin tapa saada enemmän tehoja irti arjesta. Jollain tapaa, voimme toteuttaa enemmän itseämme heräämällä vähän aikaisemmin, tekemällä asioita tehokkaammin, pitämällä to do -listoja jne. Lupaus tuntuu olevan, että jos vain osaisit olla tehokkaampi, keskittyneempi ja enemmän optimoitu ihminen, niin sinulla olisi lopulta aikaa myös kaikelle sille, millä on oikeastaan merkitystä.
Ajatus siitä, että tehokkaampi tekeminen johtaa lopulta tilanteeseen, missä ”työpöytäsi” on tyhjä, on samaan aikaan ymmärrettävä ja sitten taas ei. Mitä tehokkaammin teet asioita, mitä nopeammin vastaat sähköposteihisi, sen enemmän generoit itsellesi uutta työtä. Ihmiset ympärilläsi oppivat, että olet se tehokas puurtaja, joka hoitaa asiat saman tien. Ihmiset oppivat, että sinä olet se joka selvittää kysyjän kysymyksen nopeiten ja vastaa sähköposteihin pikaisesti. Niinpä saat jatkossa entistä useammin sähköposteja, koska olet luonut itsellesi maineen henkilönä joka tekee asiat tehokkaasti. Työn tekeminen generoi siis sinulle lisää työtä, lisää selvitettävää, lisää sähköposteja joihin vastata.
Burkeman puhuu kirjassa siitä, miten odotamme jotakin tapahtuvaksi joskus myöhemmin. Menemme päiväkotiin voidaksemme mennä eskariin. Menemme eskariin voidaksemme mennä kouluun. Menemme alakouluun voidaksemme mennä yläkouluun. Yläkoulusta tie vie erinäisten opintojen kautta kenties työelämään. Työelämässä meillä on uudet askeleet kiivettävänä. Tai kenties elät viikonloppuja ja lomia varten, tai vain odotat että työpäivä päättyy ja saat viettää omaa aikaa illalla, kun arjen askareet on hoidettu. Elämää värittää tunne siitä, ettei tämä hetki ole juuri sitä ”oikeaa elämää”. Se ”oikea elämä” alkaa, kun olen päässyt johonkin, hoitanut jotakin, saan viimein vain olla.
Tietenkin teemme paljon asioita saadaksemme jotakin valmiiksi. Kahvikupin keittäminen tai sähköpostin lähettäminen on mielekästä vain sikäli, kun kahvi joskus on tippunut tai olet kirjoittanut sähköpostin valmiiksi ja voit painaa ”lähetä” -painiketta. Burkeman argumentoi, että ongelmaksi tulee se, että alamme kohtelemaan kaikkea aikaamme vastaavalla tavalla. Kun työn tekeminen, arjen keskustelut kotona, ystävän tapaaminen jne. muodostuvat joksikin, mikä pitää nyt vaan tehdä, hoitaa pois alta, jotta se todellinen elämä voi alkaa jossakin myöhemmässä hetkessä.
Mitä enemmän pohdin Burkemanin kirjaa, sitä enemmän minulle tulee mieleen Albert Camusin ”Myth of Sisyphus”. Kirjoitan siitä myöhemmin oman postauksen. Sekä Burkeman että Camus puhuvat elämisestä tässä hetkessä, ilman jatkuvaa tavoittelua johonkin tulevaan, siihen ihmeelliseen hetkeen kun kaikki on valmista ja se oikea elämä voi viimein alkaa.