Antiikin kreikkalaisessa mytologiassa Sisyfos oli Korintin kuningas, joka onnistui huijaamaan jumalia useaan otteeseen. Rangaistukseksi hänet tuomittiin manalaan tekemään työtä, joka ei koskaan tulisi valmiiksi. Sisyfoksen tehtävänä oli vierittää valtava kivenlohkare vuoren huipulle. Juuri ennen huippua kivi kuitenkin karkasi hänen käsistään ja vieri takaisin alas. Sisyfoksen oli laskeuduttava vuoren juurelle ja aloitettava kaikki uudestaan.
Ikuisesti.
Tarina on säilynyt yli kahden vuosituhannen ajan, mutta erityisen tunnetuksi se tuli ranskalais-algerialaisen kirjailijan ja filosofin Albert Camus’n esseen Sisyfoksen myytti kautta. Vuonna 1942 ilmestyneessä teoksessaan Camus käytti Sisyfoksen kohtaloa vertauskuvana ihmisen elämästä.
Camus’n tulkinta on synkkä, mutta samalla yllättävän elämänmyönteinen.
Elämän absurdius
Camus’n ajattelun keskeinen käsite on absurdi.
Absurdilla hän ei tarkoittanut sitä, että elämä olisi naurettavaa tai järjetöntä sanan arkisessa merkityksessä. Absurdi syntyy ihmisen ja maailman välisestä ristiriidasta, halustamme ymmärtää.
Me etsimme tarkoituksia, syitä ja selityksiä. Haluamme tietää, miksi olemme täällä, mitä meidän pitäisi tehdä ja mikä lopulta tekee elämästä merkityksellisen. Haluamme uskoa, että kärsimyksellä on jokin tarkoitus ja että elämämme muodostaa lopulta ymmärrettävän kokonaisuuden.
Maailma ei kuitenkaan välttämättä vastaa näihin kysymyksiin.
Universumi pysyy hiljaa.
Tästä syntyy Camus’n absurdi: ihmisen valtava merkityksen kaipuu kohtaa maailman, joka ei tarjoa meille mitään lopullista vastausta.
Miksi Camus aloittaa itsemurhasta?
Sisyfoksen myytin alussa Camus esittää kuuluisan ajatuksensa, jonka mukaan on olemassa vain yksi todella vakava filosofinen ongelma: itsemurha.
Jos elämällä ei ole ennalta määrättyä tarkoitusta, miksi sitä pitäisi jatkaa?Kysymys voi kuulostaa synkältä, mutta Camus’n vastaus ei ole kuolema. Päinvastoin.
Hänen mukaansa absurdin kohtaamisesta ei seuraa, ettei elämä olisi elämisen arvoista. Ihminen voi hyväksyä sen, ettei universumilta koskaan tule lopullista vastausta – ja silti päättää elää.
Camus vastusti myös sitä, että merkityksettömyyden pelko ratkaistaisiin rakentamalla jokin varma metafyysinen selitys vain siksi, että epävarmuutta olisi vaikea kestää. Hänen mielestään meidän pitäisi uskaltaa jäädä ristiriidan äärelle. Emme tiedä, onko olemassa jotakin suurempaa tarkoitusta.
Sisyfos absurdina sankarina
Sisyfoksen työ näyttää täydellisen turhalta. Hän työntää kiven vuoren huipulle vain nähdäkseen sen vierivän takaisin alas. Mikään hänen tekemänsä ei muuta hänen kohtaloaan. Huomenna työ alkaa uudelleen.
Camus näkee Sisyfoksessa vertauskuvan ihmisen elämään. Suuri osa tavallisesta elämästämme koostuu toistosta. Heräämme aamulla. Menemme töihin. Teemme ruokaa. Pesemme vaatteita. Maksamme laskuja. Siivoamme kodin, joka likaantuu uudelleen. Ratkaisemme ongelmia, joiden tilalle ilmestyy uusia. Rakennamme asioita, jotka aikanaan katoavat. Ja lopulta myös oma elämämme päättyy.
Jos elämän merkitys edellyttäisi sitä, että jokin saavutettu asia säilyy ikuisesti, tilanne näyttäisi melko synkältä. Camus kuitenkin kääntää asetelman ympäri. Sisyfoksen tragedia ei ole pelkästään siinä, että hänen työnsä on turhaa. Ratkaisevaa on se, että Sisyfos tietää sen.
Kun kivi vierii jälleen vuoren juurelle ja Sisyfos kävelee sitä kohti aloittaakseen työn uudestaan, hän ymmärtää täydellisesti oman tilanteensa. Hän ei elä harhakuvitelmassa. Tietoisuus asioiden todellisesta tilasta tekee Sisyfoksesta Camus´n silmissä vapaan.
Kapina absurdia vastaan
Camus’n vastaus absurdiin on kapina. Kapina ei tässä tarkoita vallankumousta tai jatkuvaa vihaa maailmaa kohtaan. Se tarkoittaa sitä, että ihminen kieltäytyy luovuttamasta, vaikka hän tietää, ettei elämä tarjoa varmoja vastauksia.
Camus sanoisi kenties jotain tähän tyyliin: ”En tiedä, miksi olen täällä. En tiedä, onko tällä kaikella lopullista tarkoitusta. Silti elän.”
Tämä asenne on Camus’lle eräänlaista uhmaa. Kun ihminen lakkaa vaatimasta maailmalta lopullista selitystä, hän voi samalla vapautua elämään sitä elämää, joka hänellä tosiasiassa on. Elämä ei ole jonkin tulevan asian odottamista vaan jotakin joka tapahtuu tässä ja nyt.
Absurdista seuraa myös vapaus
Ajatus elämän tarkoituksettomuudesta kuulostaa helposti nihilistiseltä. Camus ei kuitenkaan ollut nihilisti siinä mielessä, että mikään ei hänen mukaansa olisi tärkeää.
Camus ajatteli, että jos maailmankaikkeus ei anna meille valmista käsikirjoitusta, meidän ei tarvitse käyttää elämäämme sen löytämiseen.
Voimme katsella merta, kuunnella musiikkia, kirjoittaa, matkustaa, keskustella ystävän kanssa tai juoda aamukahvia ilman, että näiden hetkien täytyy olla osa jotakin suurempaa kosmista suunnitelmaa. Voimme tehdä merkityksellistä työtä tietäen, ettei maailma ehkä muista sitä sadan vuoden kuluttua.
Tämä hetki on arvokas siksi, että se on tämä hetki.
Entä jos oma kivi tuntuu raskaalta?
Sisyfoksen myytti puhuttelee kenties sen takia, että lähes jokainen tunnistaa omasta elämästään oman kivensä ja taakkansa.
Se voi olla työ, joka ei koskaan lopu. Huoli, joka palaa aina uudestaan. Yksinäisyys tai hankaluudet ihmissuhteissa. Sairastelu ja jatkuvat kivut. Tai yksinkertaisimmillaan tavallisen arjen loputon toisto.
Usein ajattelemme, että voimme olla tyytyväisiä vasta sitten, kun kaikki ongelmat on ratkaistu. Kun työt helpottavat tai löydämme sen oikean ihmissuhteen. Kun huolet ja ongelmat ovat viimein takanapäin.
Mutta ehkä elämä ei koskaan asetu lopullisesti paikoilleen. Yhden kiven jälkeen tulee toinen. Camus’n ajatus tarjoaa tähän hieman toisenlaisen näkökulman: ehkä elämää ei tarvitse voittaa ennen kuin sitä voi elää. Ehkä meidän ei tarvitse odottaa vuoren huippua.
”The struggle itself toward the heights is enough to fill a man´s heart. One must imagine Sisyphus happy.”
Albert Camus
Meidän täytyy kuvitella Sisyfos onnelliseksi
Sisyfoksen myytin kuuluisin ajatus löytyy esseen viimeisiltä riveiltä. Camus kuvailee Sisyfosta palaamassa vuorelta alaspäin kohti kiveään. Hän tietää tarkalleen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kivi täytyy työntää jälleen ylös.
Mutta jumalat voivat hallita Sisyfoksen kohtaloa vain tiettyyn pisteeseen asti. He voivat määrätä hänen työnsä, mutta he eivät välttämättä pysty määräämään sitä, miten Sisyfos itse suhtautuu tilanteeseensa.
Siksi Camus päätyy kuuluisaan päätelmäänsä: meidän täytyy kuvitella Sisyfos onnelliseksi.
Ajatus on tarkoituksellisen paradoksaalinen. Sisyfoksen onnellisuus ei synny siitä, että hänen tilanteensa muuttuisi paremmaksi. Kivi vierii edelleen alas. Onnellisuus syntyy siitä, ettei hän enää tarvitse toisenlaista maailmaa voidakseen elää tässä maailmassa.
Sisyfoksen myytti nykyihmiselle
Camus’n filosofia voi tuntua erityisen ajankohtaiselta maailmassa, jossa meitä kannustetaan jatkuvasti etsimään elämällemme tarkoitusta. Pitäisi löytää oma kutsumus, intohimo, tulla siinä vieläkin paremmaksi.
Yllä olevat ajatukset voivat muuttua nopeasti uudeksi taakaksi. Jos emme tunne suurta kutsumusta ja merkitystä, alamme epäillä, että elämässämme on jotakin vialla.
Camus tarjoaa uuden näkökulman. Ehkä elämän ei tarvitse perustua suureen tarkoitukseen tai päämäärään. Merkitys voi löytyä jostakin ”pienemmästä”: siitä, mitä teemme tänään, kenen kanssa ja mihin päätämme käyttää rajallisen aikamme.