Mieleen tulee ajatus läheisen vahingoittamisesta. Se säikäyttää. Ihminen yrittää päästä ajatuksesta eroon, mutta pian hänen huomionsa siirtyy siihen, miten hän reagoi. Pelästyinkö riittävästi? Tuntuiko ajatus varmasti vastenmieliseltä? Entä jos siinä oli jotakin, mitä en halua myöntää itselleni?
Ajatuksesta tulee kysymys omasta luonteesta. Ja tämä kysymys saattaa jäädä elämään pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun alkuperäinen mielikuva on jo hävinnyt.
Pakko-oireiden yhteydessä puhutaan toisinaan pelätystä minästä, englanniksi feared self. Sillä tarkoitetaan uhkaavaa käsitystä siitä, millainen ihminen voisi olla. Joku pelkää olevansa vaarallinen, toinen moraaliton, kolmas välinpitämätön ihminen, joka antaa jotakin pahaa tapahtua. Käsitettä on tutkittu yhtenä tapana ymmärtää pakko-oireisiin liittyvää epäilyä ja ajatusten henkilökohtaista merkitystä. Se ei selitä kaikkien pakko-oireita samalla tavalla.
Pelätty minä tekee epäilystä erityisen raskaan. Huoli ulottuu siihen, kuka minä olen ja mitä minusta paljastuisi, jos minua tutkittaisiin tarpeeksi tarkasti. Ulo-oven voi nähdä olevan kiinni. Oman hyvyyden kanssa on hieman hankalampaa.
Varmuutta etsiessään ihminen saattaa alkaa tarkastella koko elämäänsä. Miten käyttäydyin lapsena? Miksi sanoin ystävälleni niin ilkeästi? Mitä tarkoitti se yksi hetki, jolloin en tuntenut myötätuntoa? Menneisyydestä löytyy aina jotakin, jota voi tutkia uudelleen. Muisto, jonka merkitys oli aikaisemmin varsin pieni, saa yhtäkkiä massiivisen todistusvoiman. Muisto ja tulkinta siitä alkaa määrittämään sitä, millainen ihminen olen pohjimmiltani.
Yksittäiselle ajatukselle tai kokemukselle annetaan valtava todistusvoima. Sen avulla yritetään päätellä kokonainen ihminen.
Kun välittää läheisestään, ajatus tämän vahingoittamisesta voi tuntua sietämättömältä. Jos vastuullisuus kuuluu olennaisesti omaan käsitykseen itsestä, epäily huolimattomuudesta voi saada suuren painon. Silloin mielessä heräävä kysymys koskettaa jotakin, jonka varassa ihminen on tottunut ymmärtämään itseään.
Tässä kohdassa lohduttava vastaus on houkutteleva tie. Voisihan joku kertoa, ettei ajatus merkitse mitään, ja palauttaa ihmisen takaisin tuttuun käsitykseen itsestään. Jos vastausta kuitenkin käytetään oman luonteen varmistamiseen, sen ympärille voi syntyä uusi epäily. Ymmärsikö toinen varmasti, mitä tarkoitin? Kerroinko kaiken? Olisiko hänen vastauksensa ollut sama, jos hän tietäisi myös sen yhden asian? Varmuuden etsiminen jatkuu.
Se voi näyttää ulospäin aivan tavalliselta pohdinnalta. Mutta oikeasti pakko-oireinen vertailee itseään kuvauksiin vaarallisista ihmisistä, palauttaa mieleensä aiempia tunteitaan ja tarkkailee reaktioitaan. Hän saattaa yrittää tuottaa itsessään oikean tunteen varmistaakseen, että välittää. Pakko-oireisiin liittyvät pakkotoiminnot voivat tapahtua myös mielessä: tarkisteluna, vakuutteluna ja ahdistavan ajatuksen kumoamisena. Helpotus voi jäädä lyhyeksi, ja tarkastelu jatkuu.
Myös itse ahdistus voidaan ottaa tutkittavaksi. Hetki sitten ihminen pelkäsi ajatustaan. Nyt hän pelkää sitä, ettei ajatus tunnu enää yhtä pahalta. Miksi en ahdistu kuten aikaisemmin? Olenko tottumassa tähän? Onko jokin minussa muuttunut? Oman mielen tarkkailulle on vaikea löytää loppua, kun jokainen havainto voidaan tulkita uudeksi kysymykseksi.
Itsensä ymmärtämisessä ei ole mitään vikaa. On hyvä miettiä, miksi loukkaa toista, mitä tavoittelee tai millä tavoin perustelee itselleen tekojaan. Pakko-oireisessa epäilyssä tämä pyrkimys voi kuitenkin saada ehdon, joka tekee siitä loputtoman: ymmärryksen pitäisi poistaa kaikki mahdollisuus tulkita itseään toisin.
Tätä ehtoa kannattaa pysähtyä katsomaan. Mitä oikeastaan vaadin itseltäni, kun vaadin varmuutta siitä, kuka olen?
Ajattelen, että tässä pakko-oireet koskettavat myös laajempaa ihmisyyden kysymystä. Haluaisimme saada itsestämme valmiin ja selkeänkäsityksen, johon voisimme nojata. Sitten voisi elää rauhassa. Mutta elämä tarjoilee harvoin lopullisia vastauksia. Uusia epäilyksiä muodostuu sen sijaan tuon tuostakin.
Pelätty minä voi kaventaa ihmisen elämää. Läheisen kanssa oleminen muuttuu omien reaktioiden tutkimiseksi. Vastuun ottaminen muuttuu sen varmistamiseksi, ettei missään tilanteessa voisi toimia väärin. Ihminen käyttää yhä enemmän aikaa sen selvittämiseen, voiko hän luottaa itseensä.
Hoidossa huomio kohdistuu tähän varmisteluun. Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa voidaan harjoitella ahdistavan ajatuksen kohtaamista ja siihen liittyvien pakkotoimintojen vähentämistä. Tämä koskee myös mielessä tapahtuvaa tarkistelua ja ajatusten kumoamista. Käytännössä ihminen voi huomata halun tutkia jälleen yhtä muistoa ja harjoitella jättämään tutkimisen kesken.
Se voi tuntua keskeneräiseltä, jopa vastuuttomalta. Epäily ei ole saanut kaipaamaansa vastausta. Mieli tarjoaa vielä yhtä perustelua sille, miksi tämä asia pitäisi selvittää loppuun.
Tähän tarvitaan halukkuutta kokea vaikeita tunteita. Epävarmuus, ahdistus tai häpeä voivat olla läsnä samalla, kun ihminen palaa siihen, mitä oli tekemässä. Harjoittelua tehdään vähitellen, eikä onnistumista tarvitse mitata sillä, tuntuuko olo heti helpolta.
Pelättyä minää koskeva kysymys voi siis jäädä mieleen ilman, että koko ilta annetaan sen ratkaisemiseen. Tämä on pieni muutos toiminnassa, mutta sille, joka on tottunut tutkimaan itseään tuntikausia, se voi olla varsin suuri.