Albert Camusin romaani Lankeaminen piirtää kuvan ihmisestä, joka kuvittelee olevansa hyvä – kunnes elämä alkaa paljastaa hänen pimeän puolensa.
Kirja nimi viittaa siihen tunnetumpaan lankeamiseen, joka löytyy raamatusta. Camus ei toki ateistina olisi uskonut tarinaan tai raamattuun, mutta hän käyttää sitä metaforana. Raamatun tarinassa Aatami ja Eeva juttelevat käärmeherrasmiehen kanssa joka suosittelee omenan syömistä, vaikka se on kiellettyä. Toimimalla näin, ihminen lankeaa kadotukseen, putoaa pois paratiisista. Pahuus ja kärsimys astuu näyttämölle, ei vain Aatamille ja Eevalle, vaan koko ihmiskunnalle.
Kirjassaan ”Lankeaminen” Camus kertoo tarinan Pariisissa toimineesta asianajajasta, joka ajattelee olevansa hyvä ihminen. Lukijalle selviää, että tarinan kertoja eli asianajaja Jean-Baptiste Clamence, istuu Amsterdamissa baarissa kertomassa tarinaansa ja miten hän lankesi Pariisin korkeuksista Amsterdamin merenpinnan alapuoliseen maailmaan. Kirja kertoo, miten päähenkilö oivalsi ettei olekaan niin hyvä kuin mitä hän oli ajatellut olevansa. Keskeistä on, ettei hän ainoastaan ymmärtänyt olevansa ristiriitainen hahmo, vaan että hän pyrki luomaan itselleen ajattelu- ja toimintamallin, jolla hän voisi päästä takaisin ”hyvyyteen”.
Keinot joita päähenkilö käyttää, ovat kenties meille monille tuttuja. Jotkin enemmän ja jotkin vähemmän. Lukijalle käy selväksi, että keinot ovat kaikki tavalla tai toisella itsepetosta. Keskeisin itsepetoksen keino on toimia roolissa, josta käytetään kirjassa englanniksi nimeä ”judge-penitent”. Mutta mikä tämä judge-penitent oikein on?
”Judge-penitent” on paradoksaalinen hahmo, joka yhdistää:
- katuvan syntisen, joka tunnustaa syyllisyytensä, ja
- moraalisen tuomarin, joka käyttää omaa tunnustustaan keinona tuomita muita.
Kyseessä on Camusin ironinen kuva modernista ihmisestä, joka ei enää usko absoluuttiseen totuuteen tai moraaliin, mutta joka silti yrittää olla oikeassa – ja parempi kuin muut – vaikka sitten syntiensä tunnustamisen kautta. Eli hän ei enää yritä näyttää hyvältä, vaan paljastaa oman tekopyhyytensä – ja samalla muidenkin. Hän tekee katumuksesta uuden vallankäytön välineen.
Jean-Baptiste siis myöntää olevansa tekopyhä. Mutta mitä hän haluaa? Kirjan päähenkilö haluaa säilyttää ajatuksen omasta erinomaisuudestaan. Hän luo asetelman, jossa hän myöntää omat syntinsä mutta tuomitsee samalla ilomielin muut. Tunnustamalla oman ”pahuutensa” hän suojautuu kritiikiltä. On vaikea kritisoida ihmistä, joka ihan alkuun kertoo kaiken pahan mitä hänessä on.
“Your success and happiness are forgiven you only if you generously consent to share them. But to be happy it is essential not to be too concerned with others. Consequently, there is no escape. Happy and judged, or absolved and wretched.”
Albert Camus
Camus ei tarjoa helpotusta tai valmista vastausta. Lankeaminen on eräänlainen peili, joka kysyy:
- Miten rakennan tarinan itsestäni hyvänä ihmisenä?
- Mihin se perustuu – tekoihin, haluun tulla nähdyksi hyvänä, vai pelkoon tulla nähdyksi jonakin muuna?
- Voinko katsoa itseäni – ja muita – vähemmällä tuomitsemisella ja suuremmalla ymmärryksellä?
Ehkä ihmisen ei tarvitse valita täydellisen hyvyyden tai anteeksiannon väliltä. Ehkä riittää, että uskaltaa katsoa itseään rehellisesti, myöntää keskeneräisyytensä – ja elää sen kanssa. Siinä on sopivasti haastetta loppuelämäksi. Ristiriita ei ole jotakin josta pitäisi päästä eroon, vaan sen kanssa tulisi oppia elämään.