Blogini päivittely on ollut suhteellisen hidasta kevään aikana. Kevät tuuppaa olemaan aika kiireistä aikaa töiden suhteen, syksy on perinteisesti ollut hiljaisempi. Katsotaan josko saisin itseäni niskasta kiinni kesän jälkeen ja saisin blogia päiviteltyä hieman useammin.

Mutta sitten asiaan. Reilu viikko sitten Helsingin Sanomissa kerrottiin kahden psykologin kehittämästä menetelmästä, jossa stressiä lievitettiin muun muassa huutamalla ja nyrkkeilemällä metsässä. Kirjoitin vastineen jutulle mielipideosastolle ja kävin sähköpostitse keskustelua toisen jutussa mainitun psykologin kanssa. En keskustelunkaan jälkeen ymmärtänyt mille tieteelliselle näytölle menetelmän ajatellaan perustuvan.

Tunteiden ”purkaminen” ja paineiden ”päästäminen” elää sitkeästi puheessamme. Ajatukset siitä, että keräisimme tunteita sisällemme joita sitten toisinaan pitää päästellä ilmoille on ilmeisen vanha. Ilmiöstä käytetään usein termiä katarsis ja siiheen liittyy yleisimmin se, että jossakin tilanteessa padotut tuntemukset päästetään myöhemmin ilmaan. Katarsista ei tule sekoittaa siihen, että ihminen ilmaisee tuntemuksensa siinä tilanteessa kun ne heräävät.

Tutkimustulokset aiheen ympärillä ovat kuitenkin selkeät. Katarsis ei ole ainoastaan tutkimusnäytön pohjalta turhaa ja hyödytöntä, vaan pitkässä juoksussa myös haitallista. Lewis ja Bucher (1992) ovat ansiokkaasti käyneet läpi tutkimusnäyttöä katarsiksen ympärillä ja todenneet, etteivät he löytäneet mitään näyttöä siitä, että tunteiden ”purkamisesta” katarsiksen keinoin olisi jotakin hyötyä. Lewis ja Bucher toivat esiin neljä keskeistä asiaa siitä, miksi näin on.

  1. Katarsis ei auta henkilöä toimimaan asianmukaisesti niissä tilanteissa, jotka herättävät hänessä vaikeita tunteita.
  2. Tutkimusnäytön pohjalta aggression ja vihan ilmaiseminen itse asiassa lisää aggressiota ja vihaa, ei vähennä sitä.
  3. Tunteiden ”purkaminen” asettaa ihmisen avuttomaan asemaan, jossa hän ei ole aktiivinen toimija omassa elämässään vaan pikemminkin sivustakatsoja.
  4. Harjoiteltaessa aggression ilmaisemista ihminen harjoittelee vuorovaikutustaitoja jotka eivät ole rakentavia eikä hän opi ilmaisemaan ajatuksiaan ja tunteitaan muille rakentavasti ja vastavuoroisesti.

Monelle voi tulla yllätyksenä, ettei vihan ”purkaminen” vähennä vihaa. Useimmillahan on omakohtaisia kokemuksia siitä, että aggression ilmaiseminen helpottaa. Ja niinhän se tekeekin, lyhyellä aikavälillä. Kun ihminen on aggressiivisessa tilassa, tähän liittyy kohonnut fysiologinen reaktiivisuus. Elimistö käy ikään kuin ylikierroksilla. Aggressiivisella käyttäytymisellä on se vaikutus, että edellä mainittu reaktiivisuus vähenee. Tämä toimii palkintona, joka pitkällä aikavälillä lisää sen todennäköisyyttä, että ihminen käyttäytyy aggressiivisesti ollessaan vihainen.

Aggressiivisella käyttäytymisellä on tietty vaikutuksensa ihmissuhteisiin, mutta sillä on myös fyysisiä terveysvaikutuksia. Erityisesti sydän- ja verisuonitautien osalta vihaisuus on yksi riskitekijä.

Mutta mitä tilalle, jos huutaminen ja tunteiden ”purkaminen” ei kerran auta? Lewis ja Bucher suosittelevat psykoterapiakontekstiin kolme eri osa-aluetta joita tulisi harjoitella.

  1. Positiivisten asenteiden oppiminen muita kohtaan. Ottaen huomioon, ettei myötätuntosuuntautuneisuus ollut vielä sellaisessa arvossa kuin se on tänään, niin Lewis ja Buchart ovat olleet jopa aikaansa edellä. Ajatuksena tässä on se, että kun ihminen kokee vähemmän frustraatiota vastavuoroisissa suhteissaan, hänellä on vähemmän syitä olla vihainen.
  2. Tilanteessa toiminen niiden tunteiden pohjalta jotka heräävät. Tällä ei tarkoiteta sitä, että ihmisen tulisi raivota silloin kun raivon tunteet heräävät vaan sitä, että hän oppisi toimimaan rakentavasti ottaen huomioon muiden näkökulmat ja ajatukset tilanteessa, unohtamatta toki omiaan.
  3. Opetellaan toimimaan ilman vihaa, ei-destruktiivisesti ihmissuhteissa.

Melkoinen lista. Kaikki kuulostaa erinomaisen järkevältä ja samalla hyvin hankalalta. Helppoa tietä ei tässä taida olla vaikka olisikin houkuttelevaa esittää, että huutelemalla kaikki helpottaa.