Kognitiivista käyttäytymisterapiaa, ja etenkin terapiasuuntauksien kolmatta aaltoa (dialektinen käyttäytymisterapia, hyväksymis- ja omistautumisterapia) on vaikeampi ymmärtää, tietämättä ensin jotakin oppimisen psykologiasta. Niinpä ajattelin, että on syytä käsitellä aihetta ihan omassa kirjoituksessa.

Me ihmiset kykenemme yhdistämään asioita toisiinsa ja oppimaan tavalla joka hakee vertaistaan. Kyky on tietty useimmiten meille suotuisa, mutta toisinaan asiat voivat tämän kyvyn takia mennä pahemman kerran pieleen. Kykymme oppia kokemuksesta ja siitä, mitä muut meille kertovat ovat meille niin itsestäänselviä, että tulemme harvemmin ajatelleeksi koko asiaa.

Olemme aktiivisesti toimivia yksilöitä mikä tarkoittaa sitä, että teemme jatkuvasti jotakin ja tästä toiminnasta seuraa aina jotakin. Aikaisemmat kokemukset ja myös se, mitä olemme muilta kuulleet, vaikuttavat toimintaamme. Meidän ei siis tarvitse itse kokea kaikkea, vaan opimme myös muilta asioita, jotka voivat vaikuttaa käyttäytymiseemme. Esimerkkinä voidaan ajatella tilanne, jossa joku on vuosia sitten kertonut meille, että kun menemme Tukholmaan, meidän kannattaa vierailla Vasa-museossa. Mikäli olemme aikaisemmin voineet luottaa henkilön kulttuurimakuun, on todennäköistä, että vierailemme museossa meille annetun kielellisen ohjeen perusteella, joka on annettu vuosia ennen Tukholman vierailua. Vaikka meillä ei siis ole aikaisempaa kokemusta jostakin, niin muiden ihmisten kokemukset voivat vaikuttaa meihin.

Jos samaisella museovierailulla meille käy niin, että meidät ryöstetään museossa puukolla uhaten, oppimiskokemuksemme voisi pahimmillaan mennä jotakuinkin seuraavasti: itse ryöstö herättää meissä voimakkaita tuntemuksia, ei vähiten pelkoa. Näin ajatus Vasa-museosta ja tunne pelosta yhdistyvät mielessämme. Ajatellessamme kyseistä museota, meissä voi tapahtuneen jälkeen herätä samoja ajatuksia ja tuntemuksia kuin mitä itse tilanne meissä herätti. Koska pelon tunne koetaan usein epämiellyttävänä, on mahdollista että edellä mainitussa tilanteessa henkilö oppii hallitsemaan pelkoaan välttelemällä kyseistä museota. Vasa-museon välttelystä ei vielä luultavasti muodostuisi rajoittavaa tekijää elämässämme, mutta kykymme oppia ja yhdistää asioita toisiinsa voivat johtaa hankalampaan tilanteeseen.

Koska kykenemme yleistämään kokemuksiamme myös muihin vastaaviin tilanteisiin, edellä mainitussa esimerkissä voisi käydä niin, että pelon tunne ja museot yleisesti alkavat tuntua meistä turvattomilta. Esimerkki: henkilö joka ryöstettiin Vasa-museossa haluaa mennä Ateneumiin. Ajatellessaan Ateneumiin menemistä, hän muistaa edellisen museovierailun ja siellä tapahtuneen ryöstyn sekä sen herättämät voimakkaat tuntemukset. Nyt molemmat museot (Vasa ja Ateneum) ovat assosioituneet pelon tunteeseen. Jos henkilö on ahdistusherkkä ja taipuvainen välttelemään ”negatiivisia” tuntemuksia, on mahdollista että hän päättää olla vierailematta Ateneumissa koska nyt myös kyseinen museo kykenee laukaisemaan hänessä samanlaisia tuntemuksia kuin mitä hän koki ryöstön yhteydessä Vasa-museossa. On hyvä huomata, ettei aina käy näin ja että ihminen voidaan hyvin ryöstää yhdessä museossa ilman että tapahtuman aiheuttama pelko johtaa välttämiskäyttäytymiseen suhteessa kaikkiin museoihin. Mutta pahimmillaan tietyssä yksittäisessä tilanteessa koettu voimakas tunnereaktio voi johtaa välttämiskäyttäytymiseen, joka ajan myötä laajenee ja alkaa haittaamaan merkittävällä tavalla ihmisen elämää.

Kykymme oppia ja yhdistää asioita toisiinsa on ollut meille ihmisille erinomaisen tärkeä ominaisuus lajimme kehittymisen kannalta. Opimme sekä omista kokemuksistamme (joita voimme yleistää muihin vastaaviin tilanteisiin) että muilta saamastamme tiedosta. Edellä olen kuvannut yhden ongelmallisen oppimiskokemuksen, josta on seurannut kokemusten ja tunteiden välttelyä. Kyseinen välttely on monessa mielessä monen psykologisen ongelman takana. Kirjoitan tästä lisää kun alan käymään läpi erilaisia mielenterveyden häiriötä ja niiden selitysmalleja kognitiivisen käyttäytymisterapian näkökulmasta.