Mistä on kyse?

Pakko-oireinen häiriö määritellään toistuviksi pakkomielteiksi ja/tai kompulsioiksi jotka häiritsevät merkitsevästi päivittäisiä toimintoja. Pakkomielteet ovat ajatuksia, haluja tai mielikuvia jotka koetaan häiritsevinä ja ei-haluttuina ja jotka useimmissa tapauksissa aiheuttavat ahdistusta tai muuta epämiellyttävää oloa. Yleisiä pakkomielteitä ovat esimerkiksi ajatukset saastumisesta tai siitä, että aiheuttaa toiselle pahaa. Kompulsiot ovat puolestaan toistuvia käyttäytymismalleja tai ajatuksia, joita yksilö kokee pakonomaista tarvetta suorittaa neutraloidakseen pakkomielteet. Yleisiä pakkomielteitä ovat vaikkapa käsien peseminen, tarkistaminen sekä laskeminen.

Suurimmalla osalla niistä jotka kärsivät pakko-oireista esiintyy sekä pakkomielteitä että kompulsioita. Vain kahdella prosentilla ajatellaan olevan ”pelkkiä” pakkomielteitä ilman niihin liittyviä rituaaleja. Pakkomielteet ovat aina ajatuksia, kun taas kompulsiot voivat olla näkyä sekä ajatusten että käyttäytymisen tasolla.

 

Esiintyvyys

Pakko-oireisen häiriön esiintyvyys väestötasolla arvioidaan olevan noin 2-3 %:n luokkaa aikuisilla. Häiriö alkaa useimmiten nuoruus- tai nuorella aikuisiällä. Miehillä häiriö alkaa useimmiten noin 13-15 ja naisilla 20-24 vuoden iässä. Harvinaisissa tapauksissa häiriö alkaa jo lapsuusiässä. Tutkimusten mukaan monet kärsivät pakko-oireista vuosia ennen hoitoon hakeutumista.

Suurella osalla pakko-oireista kärsivillä on myös jokin toinen ahdistushäiriö. Myös masennus on yleinen liitännäissairaus.

 

Kognitiivinen malli pakko-oireisesta häiriöstä

Tutkimuksissa on todettu, että suurimmalla osalla ihmisistä, jotka eivät kärsi mielenterveyden ongelmista, esiintyy samanlaisia ajatussisältöjä kuin pakko-oireista kärsivillä. Jos melkein kaikilla ihmisillä esiintyy samanlaisia ajatussisältöjä kuin pakko-oireisilla, niin mikä saa jotkut sairastumaan ja toiset ei?

Pakko-oireiden kehittymisestä on esitetty useita erilaisia teorioita kognitiivisen terapiaviitekehyksen sisällä. Mallista riippumatta keskeistä vaikuttaisi olevan se, että henkilö pelkää jotakin ikävää tapahtuvan ja olevansa tästä jollakin tavalla henkilökohtaisesti vastuussa.

Kyseisen ajatuskulun herättämää ahdistusta lievitetään rituaaleilla. Rituaalien suorittaminen estää henkilöä huomaamasta, ettei tilanteessa ollut muutenkaan mitään pelättävää. Koska rituaalien suorittaminen ”estää pahan tapahtumisen”, henkilö oppii ajan myötä jatkossakin turvautumaan rituaaleihin lievittääkseen ahdistustaan.

Käytännön esimerkkinä voidaan ajatella tilannetta, jossa ihminen pelkää tartuttavansa muihin ihmisiin jonkin taudin. Voidaan helposti nähdä, miten hygienia ja esimerkiksi käsien peseminen saa ajan myötä tärkeän roolin. Kun henkilö sitten toteuttaa rituaalejaan ja neutraloi tällä ahdistustaan, eikä ennakoitua pahaa tapahdu ympäristössä, hän oppii että rituaalit ”toimivat” ja näkee syyn jatkaa niiden toistamista. Pakko-oireista kärsivä henkilö ei saa tilaisuutta oppia, ettei ajatuksessa saastumisesta ollutkaan mitään pelättävää.

Yhtä kaikki, pakko-oireissa keskeistä on että tietynlaiset ajatussisällöt toistuvat ja että henkilö uskoo ajatusten olevan todellisia ja kertovan jotakin hänestä tai siitä, miten hänen tulisi toimia. Pakko-oireiselle tietyt ajatukset ovat ahdistavia ja henkilö pyrkii välttelemään näitä ajatuksia, kun taas jollekulle muulle täsmälleen samankaltaiset ajatussisällöt eivät ole ahdistavia eikä näitä ajatuksia tarvitse näin ollen vältellä. Välttely on ongelma, johon hoito myös pyrkii vaikuttamaan.

 

Hoito

Lääkehoidoilla on saavutettu kohtalaisia tuloksia, mutta niiden haittapuoli on hyödyn loppuminen usein siinä yhteydessä kun lääkehoito lopetetaan. Psykoterapeuttisten hoitojen osalta tieteellistä näyttöä on tätä tekstiä kirjoitettaessa ainoastaan kognitiivisista hoitomuodoista. Tämä ei toki tarkoita, etteikö muut hoidomuodot voisi toimia, niitä ei kenties vain ole tutkittu vielä riittävästi.

Kognitiivinen terapia pakko-oireisen häiriön hoidossa perustuu pitkälti altistushoidolle. Tämä tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että terapian alussa pyritään kartoittamaan pakkotoiminnot ja niihin liittyvä välttämiskäyttäytyminen. Tämän jälkeen mietitään altistushierarkiaa, jolla rituaaleista ja välttelystä aletaan hiljalleen luopumaan. Jos nyt ajattelit, että kuulostaapa ikävältä hoidolta, niin ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa lähes 30% kognitiivisen käyttäytymisterapian aloittaneista lopettaa sen kesken pakko-oireita hoidettaessa.

Tämä herättää luonnollisesti paljon kysymyksiä ja aiheen ympäriltä on tehty runsaasti tutkimusta, koska keskeyttäneiden osuus on niin merkittävä. Tiedetään, että mm. oireiden vakavuus (miten voimakkaasti henkilö uskoo pakko-ajatuksiinsa) sekä masennus ovat huono ennuste häiriön hoidolle. Tämän takia ne tulisi aina huomioida hoidossa.

Pahimmillaan pakko-oireet ovat hyvin invalidisoivia ja aiheuttavat kärsimystä, jollaista on vaikea kuvitella. Pakko-oireet voivat vaikuttaa suuresti arjen toimintakykyyn sekä siihen, miten ihminen kykenee tavoittelemaan itselleen tärkeitä asioita elämässä. Lohduttavaa kyllä, pakko-oireisiin on kuitenkin saatavilla apua.